Kolmas kouluviikko Eerikkilän urheiluopistoa takana ja ainakin vielä toistaiseksi kouluintoa riittää! Eikä pelkästään riitä, se tuntuisi myös kasvavan koko ajan. Jonkinlainen kuherruskuukausi alkaa pikkuhiljaa olla ohi ja opinnot alkavat valtaamaan enemmän ja enemmän tilaa käytetystä ajasta. Kuluneella viikolla jatkoimme suunnistusharjoituksia, jotka alkavat pikkuhiljaa sujua. Aloittelimme myös maantiedettä raapien hieman pintaa siitä kaikesta, mitä jääkaudet ovat meille jälkeensä jättäneet. Kun taululle kirjoitettiin sana ”geologia”, kuului luokasta syvä huokaus, että ei jumalauta, booooooriiiiiing, mutta lopulta kuitenkin Liesjärven metsissä ravasi 20 eräopasopiskelijaa innoissaan etsimässä 10 000 vuotta vanhaa merenrantaa.

Saimme opetusministeriön määrittämän 350-kohtaisen lajilistan kotimaisista kasveista, sienistä, nisäkkäistä, selkärangattomista ja linnuista ja se pitäisi ottaa ensi kesään mennessä haltuun. Selailin listaa kauhunsekaisin tuntein, mutta opittuani heti tunnistamaan ainakin kahden eri koivulajin eron sekä tukun muita minulle uusia kasveja osmankääpästä siankärsäkkeeseen, uskon, että löydän sisäisen botanistini vielä tulevan vuoden aikana. Kaiken kaikkiaan Eerikkilän luopas-kurssi alkaa pikkuhiljaa tuntumaan jo oikealta koululta ja oppiaineet ovat pitkälti samoja, kuin tokaluokkalaisellani kotona.

Asumme Eerikkilässä Hirsihovi -nimisessä rakennuksessa, joka on ainoastaan meidän kurssimme käytössä. Talo on kampuksen vanhin ja suojelukohde, joskin kaipaisi ehkä hieman maalia ja paria naulaa. Ehkä myös jonkintasoista sisustajan kosketusta, mitä ei meille kuitenkaan sallita, koska, no, suojelukohde. Silti ne verhot ja lakanat voisi ainakin päivittää vähemmän pastellinsävyisiin. Tai ainakin vähemmän kulahtaneisiin.

Kahdestakymmenestä kurssilaisesta 15 asuu Hirsihovissa, joista 11 samassa huoneistossa. Yhteismajoituksen oikea nimi on Valmentajakerho, mutta jotenkin jo ensimmäisen kouluviikon aikana siitä tuli ensin Venekerho ja lopulta Pursiseura. Nukumme vanhoissa vanerisängyissä ja tappelemme siitä, kuka joi kenenkin purkista maitoa.

Mielestäni jokaisen pitäisi jossain vaiheessa elämäänsä muuttaa yhteen viidentoista uuden ja täysin eri taustoista tulevan ihmisen kanssa. Ainakin, jos suvaitsevaisuutta haluaa opetella. Suuri osa miehistä saa toki kokeilla samaa jo armeijassa, mutta silloin ollaan nuoria ja naiiveja, jolloin syvyys yhdessäolosta ehkä hieman puuttuu. Jos silloin puhuttiin siitä mitä ja ketä aikoo viikonloppuna duunailla, nyt tuntuu, että tupa-asumisen keskustelunaiheet ovat enemmänkin jotain vanhentumisen filosofiasta Suomen talouden tilanteeseen. Kurssimme seitsemän naisen ja 13:sta miehen sukupuolijakauma myös poistaa turhaa kukkoilua ja macho-uhoa tehokkaasti, jolloin tuntuu, että asioista keskustellaan enemmän järjellä kuin palleilla. Itse olen aina tullut paremmin toimeen naisten kanssa ja pidän siitä diversiteetistä, jota molemmat sukupuolet tuovat yhtälöön mukaan.

Osa Eerikkilän luonto- ja eräopaskurssin koulutussuunnitelmaa on saada ihmiset oppimaan toisiltaan. Sekä ihan erätaitoja että myös elämää. Jokaisella meillä on oma historiamme, kokemuksemme ja tarinamme kerrottavana ja koulun äärimmäisen arvokas tavoite on käyttää vertaisoppimista hyväksi. Tätä peilaten ei voi kuin nostaa hattua haastattelujen kautta valinnat tehneille kouluttajillemme, koska kokonaisuus tällä 19. kurssilla tuntuu olevan sekä tarkkaan harkittu, että erittäin toimiva. Meillä on ryhmä ihmisiä, jotka kaikki ovat mukana aivan erilaisin elämänopein varustettuina ja jokaisen rinkasta tuntuisi löytyvän jotain tarjottavaa ainakin minulle. Uskoisin, että vuoden päästä se 350-kohtainen lajilista on melko pientä kaiken sen opin kanssa, jota opiskelutoverini ovat antaneet.

Samalla olen miettinyt toki omaa paikkaani tässä palapelissä. Että mihin minä ihmisenä sijoitun kurssin kahdenkymmenen toisilleen tuntemattoman ihmisen joukossa. Ja mikä on se, mitä minulla on tarjota muille samalla, kun tuntuu että saan heiltä jo nyt paljon. Olen tullut siihen lopputulokseen, että se on jotain positiivisen fiiliksen ja jonkinsortin tsemppauksen väliltä. Se ajatus, että jokainen pystyy mihin vain halutessaan, ehkä se on se, jota haluaisin muille sanoa. Asioita toki tullaan punnitsemaan siinä vaiheessa, kun makaamme 30-asteen pakkasessa jossain Lapin tundralla, on kylmä, on märkää ja vituttaa. Mutta uskoisin, että se on myös juuri siellä, missä pääsen kertomaan, että kyllä tästä taas klaarataan.

Ajatustani tukee se, kun viime viikon lopulla pääkouluttajamme veti minut harjoituksessa sivuun ja kertoi, että yleensä kurssilla on ollut tapana valita joukolleen jonkinsortin kapteeni tai mikä lie. Yksi tyyppi joukosta, joka ikään kuin toimii ryhmähengen ylläpitäjänä ja tarvittaessa ratkoo ristiriitoja, yrittää pitää porukan kasassa. Vähän kuin lätkäjengissä, jollain on aina se C-kirjain rintapielessä. Kahden viikon yhdessäolon perusteella hän oli päätynyt minuun ja kysyi, olisinko halukas ottamaan roolin vastaan. Totta kai olin. Olin myös valtavan otettu. Mutta ehkä tätäkin punnitaan sitten kamat märkänä jossain metikössä, kun tunteet alkavat kiristymään. Mikään nimittäin ei ole niin varmaa kuin se, että niin tulee vielä tapahtumaan.

Sitä odotellessa nautitaan nyt kuitenkin vielä kuherruskuukautta loppuun ennen kuin arki asettuu Hirsihoviinkin. Uskoisin, että niin kauan kun ei kuse pöntön reunoille, pitää kamansa omilla paikoillaan, ei syö muiden ruokia ja koittaa peseytyä säännöllisesti, se arkikin tulee olemaan suhteellisen helppoa. Koska jos jotain olen elämässäni oppinut, se on se, että arjen pitää olla kunnossa. Muuten juhlahetketkin ovat lopulta pelkkää tekohengitystä.

Takaisin ylös